Lehtiartikkelit

2. -5.7.2015

Rohkeuden, elämänmenon ja haaveiden säveliä

Kamarimusiikki:  Sääksmäki Soi! tarjosi Voipaalan kartanossa hienovireisen ja pyrskähtelevän elämyksen

Vilho Rajala  Valkeakosken Sanomat 6.7.2015

Säveltäjä Jean Sibeliuksen syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 150 vuotta, joten Sääksmäki Soi! –festivaali oli teemoittanut ohjelmistonsa Sibelius-painotteiseksi. Lauantaina Voipaalan kartanossa kuultiin kamarimusiikkikonsertti otsikolla ”Sibeliuksen aikalaisia”.   Säveltäjänero vietti nuorena aikaa myös Sääksmäellä.    - Sibelius oli idearikas, monipuolinen ja pyrskähtelevä säveltäjä, Sääksmäki Soi! –festivaalin taiteellinen johtaja Jukka Iisakkila luonnehtii.

 Konsertin ensimmäisessä osiossa Kaija Saarikettu ja Teppo Koivisto esittivät Sibeliusta viululla ja pianolla.  Kauniit ja kesäiset maalaistanssit sekä sonatiini viululle ja pianolle loivat Voipaalan kesäiltaan herkkävireisen ja intensiivisen tunnelman. 

    Sävellyksissä saattoi kuulla kaikuja Sibeliuksen omista haaveista ja löytää yhtymäkohtia hänen tunnetumpiin teoksiinsa. Sibelius tahtoi viuluvirtuoosiksi, mutta kaatui ja loukkasi itsensä 13-vuotiaana.  Sen seurauksena oikea käsi jäi hieman vasenta lyhyemmäksi.  Lisäksi hän kärsi kovasta esiintymiskammosta, jonka vuoksi hän voisi olla nykyään lääkkeiden väärinkäyttäjä, Iisakkila kertoo.  Nuori säveltäjä saattoi esimerkiksi Sääksmäellä esiintyessään soittaa selin yleisöön, koska jännitys oli niin kova.

     Toisella puoliajalla Saariketun ja Koiviston seuraan liittyivät viulisti Mirka Malmi, alttoviulisti Sauli Kulmala ja sellisti Tuomas Ylinen.  He soittivat ruotsalaisen Elfrida Andéen pianokvinteton Sibeliuksen syntymävuodelta 1865.

Vuonna 1841 Visbyssä syntynyt Andrée oli oman aikansa feministi ja naisasianainen.  Lääkärin tytär oli ensimmäinen nainen tuomiokirkkourkurina, kuten myös sähköttäjänä.  Kuvaavaa on, että hänen piti itse ajaa läpi lakimuutokset, jotka sallivat hänen toimia näissä tehtävissä.  Pianokvintetosta saattoi erottaa rohkeutta, iloa ja elämänvoimaa, joita Andréelta ei taatusti puuttunut.

      Viulisti Mirka malmi on ollut Sääksmäki Soi! –festivaaleilla esiintymässä monena vuonna. Hän on tuntenut Jukka Iisakkilan jo pitkään ja hänelle on langennut festivaaleilla jonkin verran järjestelyvastuutakin.   - Autan hieman ohjelmiston suunnittelussa, soittajien rekrytoinnissa ja ihan käytännön töissäkin. Tapahtumien järjestämisessä tarvitaan aina paljon käsiä, hän kertoo.    

Malmi on soittanut viulua Radion Sinfoniaorkesterissa vuodesta 2002.  Hän soitti Voipaalassa opettajansa rinnalla, sillä hän on saanut Kaija Saariketulta oppia Sibelius-Akatemiassa.  Hän on valmistunut myös Tukholmasta Edsbergin musiikkikorkea-koulusta.  Sibeliuksen musiikkiin Malmilla on syvä henkilökohtainen suhde.

-  Pidän oikein kovasti!  Olen soittanut viulukonserttoja paljon RSO:n kanssa ja olemme myös levyttäneet niitä.

 

 

 

Urkuhuoneessa soi kauniisti           

Pekka Turtiainen   Valkeakosken Sanomat 8.7.2015

Konsertit Voipaalassa ja Visavuoressa

Sääksmäki Soi! -yhdistys ponnisti jälleen kerran voimansa kauniiseen kesäiseen konserttisarjaan viime viikonvaihteessa.

Kapellimestari Jukka Iisakkila toi taas huippusoittajat ihasteltaviksemme ja kuultavaksemme. Uskomaton onni on seurannut tapahtumaa vuosi vuoden jälkeen, kun lyhyt kesämme on hellinyt lämmöllään ja valollaan tapahtumia.

Trio La Rue esiintyi Voipaalassa torstaina. Lämmin tunne oli jo valmiiksi, kun Jukka Iisakkila avasi Sääksmäki Soi ! -konsertin jo 11. kerran.

      Virva Garam (piano), Susanna Arminen (viulu) ja Markus Pelli (sello) esittivät Sibeliuksen varhaistuotantoa ajalta Sibelius ennen Sibeliusta. Hänen sävellyksen opintonsa alkoivat vasta näiden kappaleiden kehittelyn jälkeen. Mielenkiintoisia elementtejä ja kuultokuvia sisältyi Trio a-molli JS 206 avauskappaleeseen.

       Pianossa Garam paineli menemään jykevästi, ja viulu joutui vastaamaan melkoisella tuuttauksella. Sello oli aluksi miltei kuulumattomissa, mutta nousi pehmentämään terävää sointia. Ensimmäisen osan lopussa alkoi kuulua selvästi kansanlaulujen poljentoa.

      Toisen osan äänet ja tunnelmat pehmenivät, kunnes kolmannen osan alussa palasi kansantanhut mukaan. Näissä osissa säveltäjä otti kuulijat mukaansa, soittajien yhteistyö ja pienet katseet sekä eleet antoivat nautinnollisen runoelman soljua katsojien olemuksiin.

 

Päätöskonsertti Visavuoressa

Sääksmäki Soi! -konserttisarjan tämänvuotinen viimeinen konsertti pidettiin tunnelmallisessa Visavuoren urkuhuoneessa. Väkeä oli niin paljon kuin tuoleille mahtui.

     Tuomas Ylinen esitti Johan Sebastian Bachin sarjan soolosellolle nro 2 d-molli. Ensimmäinen sävel puhkaisi salin ilman väräjämään harmoniaa. Seitsemänosainen teos imi mukaansa alun Preludesta lopun Giguen nopeatempoisiin lyhyisiin jousen liikkeisiin. Testore-sello soi mestarin käsissä.

     Partita huilulle ja kitaralle c-molli herätti kovan ennakko-odotuksen. Sami Junnonen huilussa antoi mestarillisen näytön barokkimusiikista kirkkaassa ja vähäeleisessä soitossaan.

     Vibraton käyttö oli hyvin maltillista, äänet soivat kuulaina alarekisteristä ylös korkeimpaan oktaaviin, jossa aivan pitkien sävelien lopussa Junnonen antoi äänen kevyesti värähdellä.

    Huilun dominointia täydensi erinomaisesti Petri Kumela kitarassa. Kumelan soitto oli vähäeleistä ja taitavaa, hänen tekniikkansa oli ihailtavaa. Soittajat täydensivät äänimaailman kuulijoiden istuessa sen keskellä kesäillassa.

      Partita sooloviululle nro 2 d-molli, ja eteen asteli Mirka Malmi väliajan jälkeen. Hänen viulussaan oli terävyyttä ja voimaa, kantavuutta yli sellon aikaisemman pehmeyden. Molemmat soolosoittajat soittivat ilman nuotteja, kuin myös lopussa lavalle palannut kitaristi Kumela. Hänen Partita sooloviululle nro 2 d-molli kaiutti osan Ciaccona kitaralla. Sen rauhallinen poljento kiihtyi välillä huiman moniääniseksi tanssiksi.

       Ulos kivilinnasta asteli tyytyväinen yleisö.                                                                         

 

  

   
 
 



 

 

2. -6.7.2014

 

Kuulasta, raikasta Tanskanmaalta

Jarmo TuominenIMG 1597

Sääksmäki Soi! -konsertti:

"Christina & Per"

Cristina Åstrand, viulu

Per Salo, piano.

Kuhlau, Nielsen, Gudmundsen-Holmgreen, Brams.

Voipaalan taidekeskus 3. heinäkuuta 2014.

 

Voipaalan ylisillä soivat jälleen Sääksmäen soitot.

Tanskalaispariskunnan ohjelmisto esitteli tietenkin nimenomaan tanskalaista musiikkia.  Palovahtina ollutta Johannes Brahmsia ei tietankään taskalaiseksi saa, mutta hänen täysromanttinen sonaattinsa täydensi kuultua kokonaisuutta.

    Ensimmäiseksi kuultiin Friedrich Kuhlaun (1786-1832) Sonaatti viululle ja pianolle C-duuri.  Kuhlau oli syntyjään saksalainen, mutta muutti tanskaan vuonna 1810.

    Eloisan sonaatin alkuosa oli selvästi klassista, vankkaa rakennetta, mutta ylen söpössä andantinossa oli jo orastavan romantiikan siiven sivalluksia.  Päätösrondo oli vapautuneen riemuisa.

    Tanskan tunnetuin säveltäjä Carl Nielsen syntyi samana vuonna (1865) kuin Jean Sibelius.  Hän on yksi 1900-luvun alkupuolen merkittävimmistä sinfonikoista.  Mutta kuinka erilainen hän onkaan verrattuna Sibeliukseen.

    Myös kuullussa Sonaatissa nro 2 olivat eroavuudet peräti selkeästi essillä.  Sibeliuksen myöhäisromanttinan tonaalisuus sai lähes vastaansa Nielsenin kromatiikan, jopa kontrapunktisuuden.  Vähän tuli tuntu kuin oltaisiin persialaisella torilla; ostoskassissa aivan loistavia aineksia, mutta vähän niin kuin erillään nautittavaksi.

    Onhan viime sanoissa tietenkin maaotteluhenkeä, koska suomalainen nuottikorva on niin ylen sibeliaaninen.

    1950-luvulla esiin tulleen modernistisen säveltäjäpolven tuotantoa edusti Pelle Gudmundsen-Holmgreenin DOUBLE viululle ja pianolle vuodelta 1994. Eri soitinten soitinrajojen kokeilu on tänäkin päivänä valitettavan yleistä.

    Mutta, mutta: perimmäinen totuus torstain konsertista on, että pariskunta Åstrand-Salo ovat muusikkoina aivan kirkkainta tähtiluokkaa.  Vuodelta 1705 peräisin olevan Stradivariuksen soidessa virtuoosin kädessä kestää millaisen sävellyksen hyvänsä.

   

 Upeaa musiikkia lempeissä kesäilloissaIMG 1635

Jarmo Tuominen

Sääksmäki Soi!:

Kamarimusiikin ystävät Voipaalassa 4.7.,

Romances Sääksmäen kirkossa 5.7.,

Leijonat lavalla Visavuoressa 6.7.

 

 

Kuten totuttua, kesä saapui kunnolla Sääksmäki Soi! -musiikkipäivien myötä.  Sen havaitsi luonnon lisäksi siinä, että kuulijoita varten tarvittiin Voipaalassa perjantaina jo lisäistuimiakin.

    Itse kamarikonsertti oli etupäässä instrumenttien juhlaa, kuultu kantaesityskin oli sellainen.  Ja toki kuultiin W.A.Mozarilta sekä kvartetto että kvintetto.

    Alussa kuultu huilukvartetto kuullosti rakenteellisesti sangen mekaaniselta, kun sitä vertasi konsertin päättäneeseen ylisanojenkin tavoittamattomissa olevaan klarinettikonserttoon.

    Pieni vilkaisu Köchelin teosluettelon numeroon kertoi, että sävellysten väliä oli 300 numeroa.  Tenavatähdestä oli kypsynyt mestari.

    Tapahtuman nuori veteraani, huilisti Sami Junnonen, soitti itse instrumentilleen sovittamansa Ciacconnan J.S.Bachin partiasta sooloviululle.  Upea sovitus, huikea esitys.

    Totta kai pitkälti samaa voi sanoa klarinetisti Olli Leppäniemen soittamasta Stravinskyn kolmen kappaleen sarjasta sooloklarinetille.  Pienikin voi olla suurta, taiten tulkittuna.

    Konsertin keskiössä oli kuitenkin Maija Hynnisen (s. 1977) sävellyksen ...sicut aurora procedit, niin kuin päivä valkenee, kantaesitys.  Sen soitti sooloviululla Mirka Malmi.

    Kolmiosainen teos oli peräti mielenkiintoinen; akustinen soitin liikehti soinnillisesti kuin elektronista paimenpolkua.  Eipä ole tavanomaista nykymusiikkia.

Parin vuoden tauon jälkeen kuultiin Sääksmäen kirkossa jälleen Jukka Iisakkilan johtamaa orkesteria.  Festivaaliorkesteri oli kohtuukokoinen kamariorkesteri.  Sointi oli kyllä vaikuttava.

    Avausnumero, Arvo Pärtin Siluani laul oli yksinkertainen, lämpöisesti vaikuttava kuin kermatoffee.

    Orkesterin solistina soitti jo avauskonserista tuttu viulisti Christina Åstrand.  Kuultiin tanskalaista musiikkia.

 unohduksista heräämässä olevan, Fini Henriquesin (1867-1940) Romanssi op. 12.

    Todella vaikuttava: tiukka, melodinen, pateettinen, furioso.  Siis myöhäisromantiikkaa kukkeimmillaan.

    Ihanuudessaan ylittämätön oli kuitenkin Åstrandin soolona soittama osa J.S.Bachin partitasta nro 3 sooloviululle,  Sanoilla on turha yrittää sotkea sitä elämystä.

    Loppuhuipennuksena, monessa mielessä päänumerona, kuultiin Phlip Glassin Sinfonia nro 3.  Sana 'sinfonia' Glassin kohdalla on tietenkin suhteellinen käsite.

    Glassista puhuessa joutuu tämän tästä käyttämään sanoja 'mutta' ja 'vaikka'.  Tähän tapaan.  Vaikka tuntuu siltä, että Glass on saanut musiikkiinsa yhden ainoan idean, todennäköisesti katsellessaan meren aaltoja, niin teoksistaan ei voi olla tykkäämättä.

    Vaikka Glass ei koskaan ole kuulijaa melodisuudella vaivannut, niin tasavirtasähkömoottorin lailla portaattomasti toimiva kokonaisuus toimii kuin ikiliikkuja, kuin Ravelin Bolero.  Näin myös tätä jaarittelua voisi jatkaa maailman tappiin.

    Glassin musiikkia käytetään jatkuvasti äänikulissina amerikkalaisissa elokuvissa.  Oikeastaan sillä leimataan filmit, joilla on taiteellisia tavoitteita.

Tapahtuman päätöskonsertti kuultiin Visavuoressa.  Aiemmista tapahtumista tuttu mestarillinen duo Jukka Merjanen - Tuomas Ylinen oli valinnut ohjelmakseen Maurice Ravelin Sonaatin viululle ja sellolle ja Zoltán Kodályn Duon viululle ja sellolle Op 7.  Lisäksi ylimääräisenä päättäjäissoittona Händeliä.

    Ravelin sonaatti kuullosti jossakin märin pikaisesti sävelletyltä.  alussa kuului selkeästi aihelma yhdestä Ravelin hyvin tunnetusta pianokappaleesta.  Mutta sitten kokonaisuus kuin alkoi hajota osiin.

    Mutta siinä saattoi myös olla säveltäjän idea: vanhalta hyvältä pohjalta lähdettiin liikkeelle, ja sitten alettiin iskemään virtuoosivaatimuksin varustettua satsia kummallekin soittimelle erikseen.  Jännä kyllä, taisi saada sello enemmän "teuroa".

    Yhtä kaikki, kyllä nyt puut peittivät metsän ja suuret odotukset kohdistuivat Kodályn duoon.

    Eikä todellakaan tarvinnut pettyä, sillä nyt soi kuin unelma, se jolla on siivet.  Kuin soittimet olisivat löytäneet toisensa avausnumeron haeskelun jälkeen.  Jälleenlöytämisen riemu soi kaikilla tasoilla aivan upeaa finaaliprestoon asti.

    Tämän teosparin valinta ohjelmaksi oli kerta kaikkiaan loistava, ja Händelin lempeänlämpöiset sävelet päätteeksi toimivat kustoksena väitöstilaisuudessa.

   

 

 

 

1. - 3.7.2013

Upeasti se alkoi,                                                                  

vuoden tauon jälkeen

Jarmo Tuominen 

Valkeakosken Sanomat  3.7.2013

Sääksmäki Soi!  Trio La Rue:

"Kirkastettu yö".  Virva Garam, piano. Susanna Arminen, viulu. Markus Pelli, sello.

Sibelius, Nieminen, Schönberg.

Voipaalan taidekeskuksessa 1. heinäkuuta.

Vuoden taukoa pitänyt Sääksmäki Soi! ponnahti jälleen hienosti käyntiin maanantai-iltana Voipaalassa.

Ilmeisen monen odottamana, sillä Voipaalan yliset lähes täyttyivät moni-kymmenestä kuulijajoukosta.

   Vuonna 2007 perustettu kamari-musiikkitrio La Rue teki suuren vaikutuksen jo edellisessä tapahtumassa toissa vuonna, niin nytkin.

   Ohjelman päätyttyä alakerrassa katto notkui suosionosoituksista, joista ei loppua tahtonut tulla ollenkaan.  Kädet eivät riittäneet, vaan jalkojen tömistyskin piti ottaa tehokeinoksi.

Avaukseksi trio esitti Sibeliuksen nuoruudessaan säveltämän C-duuri trion, joka tunnetaan Loviisa-triona.  Hän sävelsi näitä trioja, joita sitten soitti yhdessä sisarensa ja veljensä kanssa tätinsä luona Loviisassa.

   Tässä kappaleessa vilahteli jo aika lailla niitä kauniita melodisia aihelmia, joista sittemmin tuli varsin tunnusomaisia suurissakin teoksissa.

    Säveltäjä, kitaristi Kai Nieminen kuuluu ehdottomasti nykysäveltäjiemme kiinnostavimpaan kärkeen; vaikutelmistaan hän säveltää mitä ihmeellisempiä teoksia eri soittimille ja kokoonpanoille.

Ensiksi kuultiin Susanna Armisen esittämä kappale sooloviululle, jonka innoituksena oli Italo Calvinon novelli Astolfo sulla luna.  Loistava virtuoosisuoritus.

    Teos Epitaph sellolle ja pianolle puolestaan pohjasi Tyko Sallisen maalaukseen Hihhulit, ja vankkoja pohjalaisia sävyjä siitä löytyikin hauskassa paketissa.

    Päätösnumerona kuultiin Arnold Schönbergin Verklärte Nacht op 4.  Säveltäjän varhaiskauden teos jousisekstetille, innottajana Richard Dehmelin samanniominen runo.

    Mutta jousille tarkoitetun teoksen olikin vuonnna 1932 sovittanut pianotriolle aikansa huippupianisti Eduard Steuerman.  Tietenkin niin, että oli siirtänyt huimimmat romantiikan palaset sellolta pianolle.

    Sovitus oli syntymäpäivälahja naiselle, joten motiivista ei liene epäselvyyttä.

    Mutta trio La Ruen esitys tästä upeasta kappaleesta oli niin huikea, että suosionosoituksista ei millään meinannut loppua tulla.

 

 

 

Uusrahvaanomaisen mykistävää kuultavaa

Jarmo Tuominen    Valkeakosken Sanomat 4.7.20

    * Mikä   tapahtuma:  SääksmäkiSoi! -konsertti Liedejä

   * Ketkä esiintyivät:  Mia Huhta, sopraano.            

                                     M.A.Numminen, baritoni. 

                                     Ilkka Paananen, piano.

    * Mitä kuultiin:  R.Straussia, Schubertia, Sibeliusta, 

                               Nummista, Melartinia, Bergmania,

                               O.Merikantoa, A.Merikantoa ja

                               Verdiä.

     * Missä ja milloin:  Voipaalassa 2. heinäkuuta.   

    

 

Sääksmäki Soi! -tapahtuman toinen päivä tarjosi aivan hurmaavan laulukonsertin, josta oli kaksi esitystä.  Huikea ooppera-sopraano Mia Huhta ja uusrah-vaanomainen M.A.Numminen vuorottelivat klassisen vokaalimusiikin parissa ensiluokkaisen säestäjän Ilkka Paanasen kanssa.

    Mia Huhta lauloi kaikkiaan kuusi Richard Straussin laulua ja viisi eri suomalaisten säveltäjien Eino Leinon ja L.Onervan runoihin säveltämää teosta.  Kaikkinensa aivan mykistävää kuultavaa.

Mutta konsertin nerokas pointti olikin siinä, että aivan toisenlaisen musiikin parista tunnettu toinen solisti ei muodostanut minkäänlaista kontrastia huippusopraanon kanssa, vaan yhteiselo oli aivan erinomaista kuulijan kannalta.

    Numminen kertoi, että hän harrasti klassista musiikkia ihan vakavasti kymmenisen vuotta ennen siirtymistään populaarimusiikin pariin.  Ja hänen esittämissään Schubertin, Sibeliuksen, Verdin ja omissa lauluissaan kyllä huokui lämmin rakkaus musiikkiin.

    Ja Numminen laulaa virheettömästi pehmeällä baritonillaan; fraseeraus ja voima tietenkin poikkesivat kovasti Mia Huhdan vastaavista.  Ja sellaista kadenssia, jonka hän tempaisi Verdin aariaan La donna é mobile ei ole kuultu konsa.

Taiteilija Nummisen itsensä laseeraama termi "uusrahvaanomaisuus" tarkoitti tässä konsertissa sitä, että klassista musiikkia voi esittää monella tavalla ja tasolla, ihan niin kuin itse kukin haluaa.

     Elitismistä puhuminen on vähintäänkin tietämättömyyttä.

    Oli siis aivan ihana konsertti, jonka ensimmäinen kattaus oli taas vetänyt Voipaalan yliset lähes täyteen.  Hyvin näkyi virtaavan autoja myös pikauusintaa seuraamaan.

 

 

 

Metsässä kitaran kanssa runoillen

Jarmo Tuominen        Valkeakosken Sanomat 5.7.2013

Sääksmäki Soi!: "Kävely salaperäiseeen metsään".

Patrik Kleemola, kitara.  Kai Nieminen, kitara.  Kai Nieminen, runonlausunta.

Frescobaldi, Tárrega, Nieminen, McCartney/Takemitsu, Gershwin/Takemitsu seekä Kai Niemisen omat ja suomentamat runot.

Voipaalassa 3. heinäkuuta.

 

Kai Niemisen & Kai Niemisen, runoilija-kääntäjän ja kitaristi-säveltäjän yhteistyö alkoi kolmisen vuotta sitten.  Täytyy kuitenklin tunnustaa, että olihan se yllätys, kun tuonnimisiä ilmestyi Voipaalan esiintymisareenalle kaksin kappalein.  Ihan tosissani olin kuvitellut, että soittonsa ohessa kitaristi lauluu runoja.

     Runoilija Nieminen lausui musiikkiesitysten välissä omia runojaan ja japanin kielestä kääntämiään parin vuosisadan takaisia.

     Kitaristi Nieminen soitti aluksi Girolamo Frescobaldin ja Francisco Tárregan teokset, eli sitä niin sanottua perinteistä kitaramusiikkia, joka kyllä tavoitti herkällä, iloisella kauneudellaan jokaisen kitaramusiikin ystävän toiveet.

     Aivan toisenlaista keskittymistä kuulijalta edellytettiin, kun kuvioon astui säveltäjä Nieminen ja Patrik Kleemola.  Kuultiin Niemisen hänelle omistaman mittavan, neliosaisen teoksen A Walk to the Mysterious Woods...  Suomen kantaesitys.  Maailman kantaesitys tapahtui Firenzessä viime keväänä.

    Vaikka teoksessa on neljä nimettyä osaa, niin kokonaismuotoja on vain yksi, osat liukuvat toisiinsa.  Kyse on todellakin kävelystä salaperäiseen metsään, jossa on lukemattomia häikäiseviä detaljeja, mutta kävely jatkuu.

    Tekniset vaatimukset ovat melko tavattomat, mutta näin toteutuneina täytyy sanoa, että Patrik Kleemola on jo kansainvälistä mestariluokkaa.  Nimenomaan tällaisen uuden musiikin soittajana, moni perinteisemmin orientoitunut kitarissti ei niin sanotusti pysty "kuin aloittamaan alusta".

    Päätösnumeroksi Kai Nieminen soitti kaksi Tore Takemitsun kitaralle sovittamaa "populaarikappaletta": Paul McCartneyn Ysterdayn ja George Gershwinin Summertimen.  Etenkin ensin mainittu oli aivan loistava.  Ja vielä ylimääräisenä palan Bachia, lienee sanomattakin selvää, mikä teho sillä oli.

   

  

 
   

 

 

 

 

* Musiikkitapahtuma v. 2011 *

 

 

 

Valkeakosken Sanomat 8.7.2011

Kantaesitys ja klassikko

Sääksmäki Soi! sai upean alun Voipaalassa

Sääksmäki Soi! 2011: Ensimmäiset kontrastit. Trio La Rue:   Virva Garam, piano. Susanna Arminen, viulu. Markus Pelli, sello.

Nieminen, Mendelsohn. Voipaalassa 6.7..

Sääksmäki alkoi 8. kerran soida aivan upeasti Voipaalan ylisillä. Vaikka kesän konserttien teemana ovat kontrastit, niin eivät kuullut Kai Niemisen ja Felix Mendelsohnin teokset ainakaan nokkakolaria ajaneet, vaikka niillä ikäeroa olikin hyvin runsaat puolitoista vuosisataa.

    Niemisen Refleeting Landscapes on Trio La Ruen tilaama teos, josta kuultiin kantaesitys. Nimensä, ja säveltäjän sanojen, mukai-sesti se on maisemien heijastumista musiikkiin.

    Se on omistettu toissa vuosisadan amerikkalaiselle runoilijat-tarelle Emily Dickinsonille, todelliselle luonnottarelle.

    Ja se, joka kuuli musiikissa kaikuja Oliver Messiaenista, ei var-maankaan kuullut väärin. Trio oli ottanut teoksen todella omakseen. Huikea herkkyys, sävyjen kirjo ja monipuolinen rakenne soivat kuin iätön maalaus, tai tässä tapauksessa tietenkin maisema.

Tämä upea teos ja esitys pysäytti ajan täydellisesti. Itse asiassa tässä maisemassa olisi viihtynyt vaikka loputtomiin.

Felix Mendelsohnin Pianotrio no 1 d-molli vuodelta 1839 on tietenkin monesti kuultu standarti. Muodoltaan kurinalainen, mutta sisällöltään pullollaan ihanaa melodisuutta ja huikeaa elinvoimaa, rakettimaista energiaa, jossa erityisesti pianolle, mutta myös jousille vaatimukset toteutukseen ovat huimaa luokkaa.

Täysipainoiseen esitykseen tarvitaan mestarillisia toteuttajia, sellaisia kuin Trio La Rue.

 

Jarmo Tuominen

Trio La Rue

 


 

  Valkeakosken Sanomat 11.7.2011

  Sellon ja pianon ehtoo Voipaalassa

Todellisia virtuoosinumeroita

Toinen kontrasti. Tuomas Ylinen, sello. Martti Rautio, piano.

Beethoven, Debussy, Crumb, Grieg, Popper. Voipaalassa 7. heinäkuuta.

Sääksmäki Soi! -tapahtuman toisessa konsertissa kuultiin varsinaisia virtuoosinumeroita, mutta kuitenkin niin, että pääosassa oli itse musiikki; soittajien huikea tekniikka teki sille pelkästään kunniaa.

Jo pelkästään Tuomas Ylisen käytössä olevan 300-vuotiaan sellon sointi oli elementti sinänsä. Myös Martti Raution kaikessa kiireessään kiireetön ja eleetön pianismi oli mykistävää.

Alku oli kuitenkin pehmeämpi, kun kuultiin Beethovenin 7 muunnelmaa Mozartin Taikahuilu-oopperan yhdestä aariasta, aikansa populaari-musiikista.

Claude Debussyn 2 pianopreludin huima sävelkuohu maalasi kuin kiihkein vedoin taulua, jossa kuitenkin pieninkin hipaisu erottui täysin selkeästi.

Sitten seurasi jännää. Ohjelman esitellyt professori Kari Rydman ei ollut koskaan aiemmin kuullut amerikkalaisen George Crumbin Soolosellosonaattia. Mutta koska teoksen osien nimet olivat varsin perinteisiä, josko musiikissakin olisi jotakin tunnistettavaa?

Varmaan olikin, muttei varsin mainittavassa määrin. Esimerkiksi osassa Toccata sello painalsi pizzicatoa hetkin kuin jazz-basso. Riemastuttavaa!

Edwart Griegin Sellosonaatti a-molli on suuri teos, jota kyllä ehkä paremmin voisi kutsua sonaatiksi sellolle ja pianolle, koska tasapuolista vuoropuheluahan teos on kautta linjan.

Grieg itsehän oli huippupianisti, joten eihän "rakastaan' voinut säestäjän rooliin jättää.

Erityistä mahtavan dynaamisessa sonaatissa ovat lukuisat hämäävät lopukkeet. Kun olettaa,. että se oli siinä, niin 1-2-3... ja sonaatti jatkuu.

Konsertin päättänyt Karl Popperin Keijukaistanssi oli sanoinkuvaamaton; tuhansien kiihkeiden pikkunuottien ryöpyn jäljiltä jäi kyllä istumaan suu seljällään .

 

 Jarmo Tuominen

 

 

SS2 005


 

 

Sääksmäki soi uutta ja vanhaa            

Hämeen Sanomat 12.7.2011

 

Sääksmäki Soi -festivaalin konsertti Voipaalan taidekeskuksessa 9.7. Olli Leppäniemi, klarinetti, Kiriil Kozlowsky, piano, Janne Nisonen, viulu, Johanna Franzon, viulu, rsten Tiebout, aittoviulu Samuli Peltonen, sello.

Bartok, Brahms, Prokofjev, Yli-Salomäki.

Ollin oppivuodet ovat selvästi jo takanapäin. Vaikka Sääksmäki Soi -festivaalin lauantainen konsertti olikin otsikoitu Anni Swania muistellen, on konsertin päähenkilö

klarinetisti Olli Leppäniemi nuoresta iästään huolimatta kovissa liemissä keitetty kokenut ammattilainen.

Hänen musiikillinen suoritus- ja omaksumiskykynsä on suorastaan huikea. Kaiken kruunaa pettämätön ilmaisuvoima.

Itselläni oli ilo seurata tätä hienoa muusikkoa jo aiemmin samalla viikolla Hauhon musiikkijuhlilla, ja muutaman päivän aikana mies suoriutui suvereenisti valtavasta määrästä äärimmäisen vaativaa musiikkia.

Sääksmäen konsertin Leppäniemi avasi upean nuoren pianistin Kiril Kozlowskyn kanssa Brahmsin f-mollisonaatin myötä. Teos on Brahmsin kamarimusiikin aatelia: kaihoisaa sentimentoa tihkuva monumentti, johon hitaan osan elegia ja kolmannen osan reipas maalaisvalssi tuovat omat säväyksensä.

Leppäniemi on soittanut teosta selvästi paljon, mutta varmaankin harvoin niin poikkeuksellisen innoittuneesti kuin slaavilaista temperamenttia ja ilmaisuvoimaa omaavan Kozlowskyn kanssa.

Nightfall ilahdutti

Konsertin uutuus oli Aki Yli-Salomäen klarinettikvintetto Nightfall, johon Leppäniemen kanssa musisoimaan liittyi Janne Nisosen luotsaama jousikvartetti. Teos on kahteen osaan rakentuva kokonaisuus, jonka alkupuoli, rakentuu eräänlaisen postmodeniin renessanssikontrapunkti-alluusion varaan.

Sävyltään alkupuoli on kirkasta, läpikuultavaa ja hidasta musiikkia, jota klarinetin eteerinen ja oikutteleva laulu johtaa. Teoksen toinen osa onkin sitten todellista rytmi-iloittelua.

Sävelikkönsä kautta alkuperästään etäännytetyt etniset pastissit sekä toisaalta tietynlainen riffipohjainen tekstuuri säestävät omia virtu-oosipolkujaan kulkevaa solistia, joka teoksen lopussa tuntuu saavuttaneen päämääränsä - vai onko kyseessä sittenkin paluu alkuun?

Yli-Salomäen teos on värikäs, vaihteleva ja kiinnostava kokonaisuus, joka ansaitsee paikkansa uuden suomalaisen klarinetti-kirjallisuuden etulinjassa.

Olli Leppäniemen musiikillinen omaksumiskyky on suorastaan huikea.

Bartokin Kontrastit Leppäniemen soittamana kuulin jo aiemmin Hauholla. Toisella kuulemalla tulkinta oli kuitenkin entisestään kypsynyt, ja olihan kanssamusisoinut duokin vaihtunut.   Erityisesti Janne Nisonen eläytyi Bartokin öisen               tummaan sävelkieleen upeasti, samoin balkani-laisen räiskyvä tanssillisuus tuli hienosti hänen soitossaan esiin.

Kozlowsky ei myöskään turhia säästellyt, todellista heittäytyvää pelimannisoittoa kuultiin kautta linjan. Leppäniemi itse tuntui myös olevan enemmän sisällä soitossaan. Kamarimusiikin kontrolloitu yhteispeli toimi kaikkien heittäyty-misestä huolimatta saumattomasti kautta linjan.

Lopuksi kuultiin vielä Prokofjevin Alkusoitto juutalaiseen teemaan, jonka folkloristiseen, kuvitellun orientalistiseen sävelkieleen muusikot innostuivat antaumuksella. Sellisti Samuli Peltosen energinen soitto jäi erityisesti mieleen.

Markus Mantere

 


 

 

 

Valkeakosken Sanomat 12.07.2011 

 

Viimeisten kontrastien lumo

 

Kivikirkko, Voipaala ja Visavuori raikastivat kauniisti taas viikonloppuna    

Sinfoniset kontrastit ja Gabriel Suovanen.

Pori Sinfonietta. Johtajana Jukka lisakkila,

solistina Gabriel Suovanen, baritoni.

Lehto, Rautavaara, Merikanto, Bartók. Sääksmäen kirkossa 8.7.

Kontrasteina Ollin oppivuodet. Olli Leppäniemi, klarinetti. Kirill KozLowsky, piano. Janne Nisonen, viulu.

Johanna Franzon, viulu. Torsten Tiebout, alttoviulu. Samuli Peltonen, sello.

Brahms, Bartók, Prokiev, Yli-Salomäki. Voipaalassa 9.7.

Viimeiset kontrastit. Sami Junnonen, huilu. Elisa Kerola, kantele.

Bach, Trbojevic, Ikonen, Karg-Ellert, Pulkkis. Visavuoressa 10.7.

Avaukseksi sinfoniseen konserttiin Jukka Iisakkilan johtama Pori Sinfonietta soitti Jukka-Pekka  Lehdon mainion teoksen Promenadi. Tukevan monotoniselle pinnalle alkoi pikku hiljaa ilmestyä vallan mainioita päällysteitä, ja soitinnus oli kerta kaikkiaan nokkela ja mainio. Itse asiassa vähän kuin Ravelin Bolero.

Gabriel Suovanen on todella suuri sankari- (helden) baritoni. Jylhä voima ja syvä sielukkuus olivat täysin yhtä erityisesti hänen 3 laulussaan Einojuhani Rautavaaran oopperasta Aleksis Kivi. 5 Merikannon laulua ja a capella esitys Sibeliuksen Laulusta illalla veivät kauas johonkin aineellisen ulkopuolelle.

Bela Bartókin orkesterisarja nro 2 päätti suuren konsertin. Säveltäjän nuoruudenteos soi Pori Sinfoniettan tulkinnassa pehmeästi kuin silkkisukin. Täyteläisesti ja täysin täsmällisesti.

Solistina Gabriel Suovanen

Erityinen jytky

Voipaalassa kuultiin tapahtuman 2. kantaesitys, Aki Yli-Salomäen 2-osainen klarinettikvintetto Nightfalft. Isaac Asimovin tieteisnovellin inspiroima teos oli perin jännittävää kuultavaa; alkuosan eteerinen mietiskely vaihtui jouhevasti jälkiosassa lähes kaoottiseksi ulospääsyn hakemiseksi. Mainio juttu.

Konsertin keskiössä oli klarinettivirtuoosi Olli Leppäniemi, ja aivan erityinen "jytky” oli piano-viulu-klarinetti-trio Béla Bartókin kolmiosaisessa teoksessa Kontrasteja. Nyt todellakin kuultiin niitä koko tapahtuman teeman mukaisia kontrasteja, kun viulu ja klarinetti ottivat käsittämättömän huikeasti mittaa toisistaan, ja piano vielä sen kun yllytti.

Prokofievin Alkusoitto juutalaisista teemoista viehätti energisyydellään ja melodisuudellaan, kelpo klemezmeriä.

Janne-Olli ym

Täydellinen sonaatti

Tämänvuotisen Sääksmäki Soi! –tapahtuman päätöskonsertti kuultiin Visavuoressa. Soitinten yhdistelmää voi vaivatta sanoa vaikkapa yllättäväksi: huilu ja kantele.

   Jukka Iisakkila johdantosanoissaan letkauttikin, jott-eikö kävelysuorituksistaan kuulu J.S.Bach olisi voinut piipahtaa Karjalassakin ja säveltää tuliaisiksi retkellä bongaamalleen soittimelle ja huilulle konsertissa kuullun C-duuri sonaatin. Se nimittäin oli konsertin yhteissoitollinen kohokohta.

   Elisa Kerolan konserttikantele ja Sami Junnosen taikahuilukin viettivät riemujuhlaa niin soolo- kuin muissakin yhteisnumeroissa. Mutta tuo sonaatti loksahti kohdalleen aivan täydellisesti. Sami Junnonen kun pystyy soittamaan niin pehmeästi, että kanteleenkin äänivarat riittävät tasapäiseen kumppanuuteen.

                                                                

Jarmo Tuominen

 

 

Elisa  Sami